Vesiemme rehevöityminen
Rehevöityminen on yleinen ongelma Suomessa, mutta se on myös suuri uhka vesistöjen tilalle ympäri maailmaa. Se johtuu pääasiassa fosforin ja typen pitoisuuksien nousemisesta vesistössä, koska nämä ovat minimiravinteita monille autotrofeille, eli kasveille ja leville.
Rehevöityminen prosessina
Rehevöityminen etenee siten, että maalta vesistöön valuvat ravinteet lisäävät vesikasvien kasvua ja täten kasvien kokonaisbiomassaa vesistössä. Kasvit käyttävät ravinteet siis biomassansa kasvuun, sitoen samalla ilmasta hiilidioksidia auringonvalon avulla. Seuraavaksi kasviplanktonien, kuten sinibakteerien määrä alkaa vesipatsaassa kasvaa. Tämän johdosta veteen liukenee enemmän orgaanista ainetta, humusta, jonka seurauksena vesi samenee. Samalla myös orgaanisen aineen vajotessa vesistön pohjalle sedimentoituminen kasvaa, jolloin vesistön pohjalle muodostuu liejupatja. Liejussa elää hajottajamikrobeja, jotka käyttävät kuollutta kasvien, kasviplanktonien ja eliöiden kuolleita soluja ravintonaan.
Prosessi kuluttaa paljon happea, jolloin pohjalle voi muodostua hapettomat olosuhteet. Hapettomissa olosuhteissa sedimentistä vapautuu lisää fosforia, joka entisestään edesauttaa rehevöitymistä. Rehevöityminen siis ruokkii itse itseään, kun se pääsee vauhtiin. Tämä muuttaa vesistön eliöstöä täysin, hävittäen
pohjaeläimiä, kalalajeja ja eläinplanktonia. Särkikalojen populaatioiden voimakas kasvu on tyypillistä, ja petokalojen vähentyminen yleistä.
Rehevöitymisen syyt
Rehevöityminen johtuu pääasiassa vesistöjen valuma-alueilla sijaitsevista maatalousalueista, joista valuu ravinteita vesistöön. Toinen syy on käsittelemättömät jätevedet, joita voi päästä haja-asutus tai kesäasunnoilta vesistöön. Myös läpivirtaustyyppiset kalankasvatuslaitokset, metsäteollisuus ja muu teollisuus aiheuttaa ravinnepäästöjä vesistöön. Toinen rehevöitymisen kanssa kädessä kulkeva ja sitä ruokkiva ongelma on vesistöjen happamoituminen.
Happamoituminen
Happamoitumisella tarkoitetaan sitä, että vesistön kyky neutralisoida happoja heikkenee, jonka seuraksena pH alenee. Happamissa vesissä levien lajimäärä ja biomassa vähenee, ja eläinlajisto köyhtyy. Ongelma on yleinen suomalaisissa jo valmiiksi happamissa järvissä, mutta myös Itämeressä. Happamoittavia aineita ovat rikkidioksidi ja typenoksidit, joita muodostuu liikenteestä ja teollisesta poltosta. Ilmakehään joutuessaan nämä aineet laskeutuvat joko kuiva- tai märkälaskeumana ympäristöön ja vesistöön. Happamoituminen on yleistä alueilla, joissa on esimerkiksi hapanta graniittista kallioperä.
